Why simply ‘being against censorship’ is the not the strongest argument for defending freedom of speech on social media

Let us be blunt: With regard to the long-term process for defending freedom of speech online, the recent controversy of Elon Musk vs. Twitter has been effective at derailing the conversation from solutions to problems. Not only are we not discussing what’s relevant, the event has quickly become a pawn in the ever-raging culture war between US liberals and conservaties. With Musk himself largely ignorant of his super-political status and likely unable to see outside a deadlocked, bipolar political system, any grand hopes of spontaneous course-correction are unlikely. There are of course some glimmers of hope like Tristan Harris at the Center for Humane Technology or the Facebook whistleblower Frances Haugen, or the Slate being a particularly refreshing source of many articles looking more at the big picture than the eye-catching small details. My sincere hope is that more articles like theirs and this one will eventually increase from drips to a rainfall and steer the public discourse into a healthier direction.

With Twitter and Facebook particularly, we have entered a new period of social and political discussion online. So far, we have been relying on private social media companies to get us over the threshold to entering this brave new world, but are we actually prepared for the world that suits their needs as businesses? It is my opinion that not nearly enough hard and honest analyses have been made or popularized to what these companies would require of us & our societies to remain maximally profitable, and that they are actually ready to do it. And unfortunately the least has been said about how we should be making sure that we are made aware about when and how they are doing it to us: We have good & established laws and processes for handling the responsibilities of media actors in the real world, but as late only a few have seen or raised the issue that the core operating principles of social media platforms are so different from traditional media that our problems lie much more in the direction of what we don’t know than what we do.

But let’s get to the matter at hand, shall we? Even if for the technically savvy internet-based new networks have been available for a long time, it is only within the last 10 years during which digital social media has become the primary distribution and discussion platform for news for everyone. The way in which this transformation keeps changing news itself can readily be observed, as standard ‘clickbait’ headlines are basically a yesterday’s topic already. We are now entering a more dangerous phase with ill-intended culture-war content becoming commonplace, and an even more sinister wave of machine-learning generated misinformation and scams masquerading as news is clearly visible on the horizon.

Why have the private social media companies become so successful though? One could think building a network that simply allows people to communicate would be easy, just ask what and who they want to hear news and run with it. Turns out an argument like this is completely false: The breadth of information released by a global networked community is simply too wide for any human actor to sort through. Hence the secret sauce for providing a useful service has become the filtering algorithm. These models started out as simple heuristics, but have grown to huge and extremely complex systems that model the psychological characteristics of the user itself. Companies like Meta, Twitter and Alphabet have become experts at knowing what one wants, how, and at what time one wants it.

If taken on benign terms only, these machine-learning filters are simply amazing tools. Instead of one taking a walk on a busy city square observing the signs and the people gathering around them, then using that to decipher which places get the most attention and hence are probably most interesting ones, these tools take that insight people naturally would have and automate it for the pleasure of the user. And, we don’t simply observe which are most popular, we are also very keen to spot which groups the people gathering are most like us. This is also something the algorithms have become very adept at modelling for us, and delivering the “culturally relevant” content at our digital doorsteps without difficulty. 

Let’s dig a bit deeper, and compare our experience on social media like it were modelling our normal interactions between people on the street but as if trying to present us with a birds-eye view instead, which is what most of us would probably like to feel when we log on to our social media account. As has been popular lately, let’s indeed compare this to a view of the hypothetical town square: Should social media be like a town square, we would not only be receptive to the number of likes some speaker gets, we would be receptive to the details of their crowds as well. And most importantly, we would be receptive on how many people are not part of the crowd but have seen the message. We would also be surprised to see if crowds that usually stayed apart were suddenly intermingling. And we would be able to detect this well in time, before we even see what the actual message being told is.

Note the emphasis on crowds in the previous chapter. What the social media’s algorithm is effectively trying to do, is to replace our sense for finding the “right crowd”. This is, however, perhaps one of the primary ways in which humans naturally make decisions. Gravitating to the right crowd is an essential part of how we decide which leaders we want to follow, and which ones we want to avoid. On the street, a conspiracy fanatic can put any number of signs out, and have as many books on sale as he likes, but as the kind of people you identify with keep passing this person, and the people you think are not nice interact with them, you will not take their message to heart. As time goes on, people of all walks of life will see how many people just pass this person all the time, and even though there is no censorship the message does not catch. 

On current social media however, the algorithms not only don’t support these models  found naturally by our unconscious processing systems, but through multiple fake accounts bad actors can suddenly arouse a very large crowd by fooling us to think this was not the work of a lone wolf. Also we have absolutely no idea of how many people saw the message and didn’t react, we don’t know what a person saw before and after seeing this message, and we don’t know the route they took before they decided to interact. It turns out, there is a lot to be learned about what the context was in which any person interacted. In natural settings we would be privy to this information. On the dominant social media platforms of today, we are left in the dark.

Another important psychological constraint that the social media companies have modelled is the need for safety and comfort. In the real world safety is based on observations of harmony and conflict, and to some extent the individual’s own attitude of seeking either of those poles. To maximize engagement, psychological profiling can be used to limit the observation of threats to those who naturally seek comfort, while at the same time maximizing observation of threats to those that actively seek signs of conflicts. Again, we are faced with the same issue of the public being left in the dark about how and in which ratios these different views of the world are rendered online for our virtual views on it.

On the need for censorship for sure, the social media giants themselves haven’t taken an active role to say otherwise. In fact, for most of the time they have assured us that the question to be solved is about moderation: Who gets to be on the platform and who gets banned. However, from their own research they simply must know that harmful messaging actually is more engaging than civil messaging. It often looks more like they are scoring points at the right time with the right people, with those getting banned not always being worse than those still on the platform, rather than trying to move the platform to a more humane direction. And their changes are often temporary, research shows that after the press has quieted down the algorithms tend to go back to promoting inflammatory content.

However, in all of their communication to date, almost never has any social media company mentioned data. This is a topic neither they nor most other parties readily bring up. Any social media company executive worth their stuff would indeed know that if the public went and demanded open data access for their platforms, their “wiggle room” would be significantly reduced. To keep the conversation about who gets to speak and what, pouring great resources into it to appear as if working hard on it, could even be a convenient distraction to avoid tackling the problem at its root: If the public had access to their data and the results could be compared word to word for what they are claiming to be doing, accountability would come knocking at their door very quickly. Their current position of not actually being scientifically accountable for any changes in our social fabric they might be partaking in fostering, it is a very advantageous position for a business don’t you think? Additionally, should that data be buried with the companies (ie. takedown), without any access to the data we would never know. Could we afford the loss of data that would essentially contain the breadcrumbs on how our societies changed when we made the leap from analog print media to online digital presences as a species? I think not.

As pointed to in the beginning of this article, the wonder of social media lies within the algorithm. The magic is its effective emulation and semi-replacement of limbic and cognitive grouping and filtering functions of the human brain. However, for individual humans we have law and order to keep people accountable for how their brains are performing: Even when those actions are subconscious, we still put them in jail when they hurt people, even if they didn’t understand what they were doing. With the current social media companies, we are effectively cutting what the platforms do to cybernetically augment us out of the loop of law and order. We are allowing them to replace a large chunk of what guides our actions as people and in return we ask them almost no accountability on how this augmentation performs its actions on a day-to-day, minute-to-minute, millisecond-to-millisecond basis.

We humans are extremely complex creatures. The structures we build are even more complex. In some ways we are much like ants, the sum of our actions are stupendously greater than the actions of single specimens. Through our progress through modernity, we have however come up with something probably no other created has stumbled upon yet: The power of inter-subjective verification. It means that only facts that can be verified to be true between individuals as much as within their thoughts can be claimed valid. Science is the most well known product of this marvel of human capabilities. Holding on to the requirement of inter-subjective verification guarantees that we can not become trapped by ideas only popular within some circles, or facts that only apply to others. And with the current social media giants, it is as if the call for inter-subjective verification doesn’t apply to them at all. I personally have failed to understand why they are constantly taken by their word instead of asking them to be taken by their actions instead: Why aren’t we calling on them to allow inter-subjective verification of how their algorithms are working?

This finally brings us to the main topic of this post: censorship and being against it. I believe it is simply a red herring, being wielded in front of us by parties who either socially, monetarily or politically benefit from such a position being at the forefront of discourse. The real deal is that algorithms could easily be adjusted to be transparent, fair and more suited to building interactions that benefit the democratic process. The social media companies could very likely (and quickly) train models that look for robust critique, civilized argumentation and balanced debate. They could tune it to find unlikely consensus and stories where differences were settled and people admitted to being wrong. With open data we could mine all the posts in the world for laying down the building blocks of a civil and functioning democracy. In fact, if all that was done it might well be that censorship of any kind would become practically unnecessary. Like nobody pays attention to the conspiracy fanatic’s shed standing on the public square, with humane user experiences and humane algorithms, close to nobody would eventually pay attention on humane social media either. The parties that benefit keep pointing us to look at censorship, keeping us arguing, while the actual low-hanging fruit of open data is kept out of the spotlight where it rightfully should belong as a sustainable long-term solution to striking a balance between our needs as societies versus the needs of business and political entities.

So, is there a problem here somewhere? As the data of post history and reposting patterns would become open, some of the tricks social media companies do to boost their profitability would be questioned not only on the base of engagement but also on their morality. The companies probably would have to stop implementing some of the most radical ones, and as a result they might become a little less profitable. Facebook might have to scale down a bit, but very likely it would still remain hugely profitable even with public institutions of research keeping its algorithmic exploits in check. Data would also have to be strictly anonymized to keep privacy of users safe, and public spending would have to be increased somewhat to police those implementing the anonymization in case of exploits and attempted hacks to steal this data in unanonymized form for ill intent. For research grants to the database to run smoothly & fairly, it would require efficient bureaucratic operations which are sometimes difficult to set up. 

An efficiently anonymized or pseudonymized database would also be a treasure trove for the advancement of psychology, behavioral sciences, cognitive sciences, social sciences, anthropology, and almost any non-mathematical branch of science could potentially benefit. Data could be mined with machine learning algorithms especially for preventative medicine, urban & social planning, social justice, highly advanced social sciences like prevention of segregation between social classes, etcetera. This research could also open new learnings for tools to manage our coming challenges in meeting our new global problems, especially climate change: The methods of managing huge populations facing very particular problems related to their particular patterns simply aren’t there yet, and as humans we cannot adapt fast enough. For these kinds of complex problems related to our limitations as a species, machine learning tools are perhaps the only solutions that can offer us the god’s eye view that we need to lift the veil of our own particular biases and ignorances.

The thing is, freedom of speech is one of the design principles we need but it is far from being the only one that is needed. In addition we need the civil and the humane to clearly connect with the technology and the business. With this brave new world of instant online networking, we actually want to arrive somewhere better than the limitations we are facing now. On a more humane social media, freedom of speech can lead to both good and bad, but any extremism it might breed can die out naturally like it does on the street in civilized and free societies everywhere where they exist, instead of being artificially boosted for a profit motive. Basically, we as societies actually have a pretty good understanding of how free speech with all its caveats work, the proof is in the pudding of our functioning democracies. But what we are not doing by leaving the social media companies out of the loop of being responsible for how they handle our free speech is actually the core problem in this debate, even if it is receiving remarkably little attention of late.

A position for the public to seek accountability from social media platforms via open data access is the best, simplest, and most viable solution for guaranteeing we will have a fair chance at keeping the algorithms of social media companies in check, making it possible for us to demand that their ideas of the future of human behaviour online stay aligned with those of ours. We need it much more than we need anyone taking over Twitter. It is truly a low-hanging fruit which people keep just casually passing by. Why on earth would a thing like that be happening and why are there not more people demanding it now? You tell me.

Links and interesting podcasts to dig deeper. I recommend subscribing!

Center for Humane Technology

https://humanetech.com

Your Undivided Attention podcast’s special bonus episode on the matter

https://www.humanetech.com/podcast/bigger-picture-elon-twitter


Conspirituality podcast episode 100

https://conspirituality.net

https://podcasts.apple.com/gb/podcast/100-state-of-disinformation-w-imran-ahmed/id1515827446?i=1000558306455

Sosiaalisen median yhtiöiden ja demokratian alamäki

Demokratiakehityksen horisonttiin kerääntyy mustia pilviä. Minne nykymuotoinen sosiaalinen media menee, siellä ääriliikkeet vahvistuvat ja viharikokset lisääntyvät. Tutkimukset tukevat havaintoja, ja voidaan jopa löytää alueellista ja ajallista korrelaatiota somen käytön ja ongelmien välillä.

Miten tässä näin kävi? Facebookhan oli 2010-luvulle asti demokratian lähettiläs? Entä Arabikevät, entä entisten neuvostotasavaltojen värivallankumoukset?

Kävi niin, että Facebook muutti algoritmiään. Ja jatkoi sen muuttamista entisestään. Samoin Twitter. Päällisin puolin ominaisuudet ja palvelut näyttävät edelleen samalta. Käyttäjä voi edelleen lähettää viestejä jotka muut näkevät jossakin järjestyksessä. Mutta se järjestys! Se mitä käyttäjät eivät näe tapahtuvan, eli valinta jonka serverit tekevät, on järjestelmäteoreettisesti ajatellen ylivoimaisesti sen tärkein ominaisuus. Se mitä näytetään, missä järjestyksessä, ja mitä piilotetaan on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut valtavasti.

Somen algoritmiä voidaan nykyään pitää yhtenä tärkeimmistä generaattorifunktioista mitä koko kansalaisyhteiskunnallamme ja sen tulevaisuuden kehityshorisontilla on. Siksi onkin pöyristyttävää, että tuon funktion generaattori on salainen ja sitä pitävät hallussaan yksityiset yritykset. Kuka tahansa yhteiskuntateoreetikko vielä 30-40 vuotta sitten olisi todennäköisesti pitänyt nykyistä tilannetta täytenä hulluutena, ja ennustanut katastrofaalisia näkymiä demokratian tulevaisuudelle.

Pitämällä kiinni sekä algoritminsä että datansa salaisuudesta, someyhtiöillä on myös ikuinen moraalinen porsaanreikä mitä käyttää silloin kun tutkijat tai lehdistö osoittavat niiden toimivan yhteiskunnalle haitallisesti: “Tieto ei pidä enää paikkansa, me muutimme algoritmiä, tilanne on nyt parempi.” Mutta koska algoritmi ja palvelun keräämä data on edelleen salaista, emme voi toimia mitenkään varmistaaksemme väitteen paikkansapitävyyden!

Käytännössä tilanne vastaa sitä, että muutama suuryritys pitää kehittyneiden tietoyhteiskuntien kansalaisyhteiskuntia panttivankeina. Meillä ei näiden suuryrityksien valtaa peläten johtoon ole vielä asettunut Darth Vader niinkuin Kiinassa, mutta tilanne jossa ikoninen repliikki: “I am altering the deal, pray I don’t alter it any further!” ei ole myöskään meillä välttämättä kovinkaan kaukana nykytilasta.

Sosiaalisen median algoritmin ja sen keräämän datan julkisuusvaatimus on ainoa tapa, jolla voimme taata paluun demokratian kasvun tielle. Muutoin tulevaisuus on epävarmaa. Yhteiskunnan on otettava tilanne omiin käsiinsä ja asenteiden näitä yrityksiä kohtaan muututtava. Emme voi luottaa eklektisiin miljardööreihin ja heidän mielenliikkeisiinsä kansalaisyhteiskunnan palvelijoina yhtään sen enempää kuin naapurin Jaskaan.

Aiheesta kirjoittamaan inspiroinut Podcast, jonka kuuntelemista suosittelen kaikille. Tässä käsitellään aihetta nimenoman USAn näkökulmasta, jossa polarisaatiolla engagementtia takovat sosiaalisen median yritykset ovat ehkä näkyvimmin vaikuttaneet kansalaisyhteiskunnan kehitykseen, mutta tilanne ei ole välttämättä kovinkaan paljoa parempi myöskään meillä Euroopassa, ainoastaan vuoden-pari jäljessä.

Putinin pyhä sota

Salli itsesi hetkeksi ajatella, että ne sanat miten länsi ymmärtää Venäjän puheet eivät tarkoita samaa kuin miltä ne kuulostavat Venäjän sisäisen retoriikan kontekstissa. Jätä hetkeksi länsimainen identiteettisi syrjään ja katsele maailmaa silmin, joissa Moskova on kolmas Rooma, ja sen vastuulla on palauttaa kristinuskon pyhät arvot läntisen utilitarismin ja individualismin kynsissä kärsivien vapauttamiseksi.

Voi olla että Putin mahdollisesti uskoo tähän tarinaan itsekin. Ja toisaalta miksi ei uskoisi, itsevaltiailla on tapana ympäröidä itsensä yes-miehillä, ja löyhästi tämän myyttisen tarinan varaan Putin myös rakensi Venäläisille uuden identiteetin, palauttaen sille paikan maailmassa sosialismin lakattua olemasta yhteiskuntaa määrittävä tekijä. En tiedä kuinka usein hän omissa kuvitelmissaan on uuden Itä-Rooman keisari, joka vain suojelee Venäjän kansaa ”homon lännen” vaikutukselta ”vapauttamalla” Ukrainan sen “natsien” vaikutuspiiristä. Myyttisen Venäjän syntytarinan valossa asia voitaisiin kuitenkin nähin vaatteisiin pukea. Kuulostaa meistä naurettavalta, mutta ei silti kovin kaukaiselta omassakaan historiassamme.

Miksi juuri Ukraina? Mikä Ukrainassa on erityistä? Sen venäläisen imperiumin synnyinmystiikan minkä varaan Venäläinen identiteetti rakentuu, juuret löytyvät Ukrainasta, tarkemmin sanottuna Kiovasta. Sieltä johdettu keskiaikainen federaatio Rusj alkoi käännyttää kansalaisiaan kristinuskoon Vladimir I johdolla noin 1000jkr. Perustettiin luostareita ympäri valtakuntaa, joiden ympärille muodostui kaupunkeja. “Kiovan Rusj” oli varsinkin eteläosiltaan sivistynyt ja kehittynyt. Itä-Rooman kuihduttua se otti osakseen sen kulttuuriperinnön säilyttämisen, mutta mongolien lopulta hajotettua sen vain luostarit ja uskonto jäivät eloon. Sen kansanperinnön ja kirjoitetun tiedon varaan on myöhempinä aikoina sitten rakennettu myytti yhtenäisyydestä, joka sitoo kaikki ortodoksisen kristikunnan itäiset maat erottomattomasti Venäjän valtaan.

Niin kauan kuin varsinaista venäläistä historiaa on kirjoitettu, Venäjä onkin aina ollut imperiumi. “Venäläinen universalismi” ei pidä yksilöä yhtä tärkeänä kuin valistuksen ja dualismin filosofian läpikäynyt länsi, vaan on lähemmin ehkä Mussolinin Italian tyylisesti kirkon ja “Venäläisen hengen” yhdistelmä, jossa myyttinen yhteisö tietää parhaiten mikä on kullekin parasta. Nykyinen Venäjä tai Neuvostoliitto, jossa harvat hallitsijat omaksuvat “Venäjän hengen” roolin ja kansan itsenäistä ajattelua pidetään jopa vaarallisena asiana ei vaikutakaan tästä näkökulmasta kovin yllättävältä.

Vaikka Putinin Venäjän tavoitteet sodassa Ukrainaa vastaan ovat varmasti myös taloudellisia ja strategisia, tarvitaan muutakin pitämään yllä tarinaa jonka avulla saadaan oikeutus jatkuvaan sotimiseen. Venäjän “pyhän tehtävän” myytti on se kaiken päivän politiikan alla kulkeva punainen lanka, jossa myytti loistavan menneisyyden ja tulevaisuuden luomasta paineesta sekä sotia että olla alistettuina oligarkkien valtaan sidotaan taidokkaasti toisiinsa toisiinsa. Ja siinä onkin ehkä avain siihen miksi juuri Ukraina: Ukraina, myytin syntysija millä venäläisiä jälleen hallitaan, on esimerkillään osoittanut että sen nimessä alistettu kansa pystyy halutessaan heittämään menneisyyden kahleet hyvinkin nopeasti pois, eroamaan jatkuvista sodista ja kehittämään toimivan, vapaamman yhteiskunnan. Siispä tässä kriisissä ei välttämättä lopulta ole niinkään kysymys Ukrainan kriisistä, vaan Venäjän kriisistä.

Lähteet näihin päätelmiin on kerätty monesta suunnasta. Pääasiallisimmat olivat:

https://en.wikipedia.org/wiki/Kievan_Rus%27

ja

Varsinkin viimeistä podcastia suosittelen erityisesti asiasta kiinnostuneille, vaikka en jaakaan täysin haastatellun tutkijan näkemyksiä siitä millainen tunnetila länsimaissa tällä hetkellä vallitsee. Mutta oletan että lukijani osaavat kuunnella ja lukea asioita sillä korvalla ja silmällä että asiantuntijuus ei tarkoita samaa asiaa kuin yhtenäisyys mielipiteissä. Samaa voin sanoa Jussi Halla-Ahosta, jonka slaavilaisen kulttuurin asiantuntijuudella on myöskin ollut osansa tämän analyysin synnyssä.

EDIT 5.3.2022 Hyviin lähteisiin siitä kuinka Venäläinen kulttuuriperintö mahdollistaa Putinin toimien oikeuttamisen kansan parissa, ja miksi kansa ei niin vain nouse hallintoa vastaan voidaan ehdottomasti lisätä tämä entisen tiedustelueverstin arvio Venäjästä. Kiitos tästä Facebookin keskustelussa hyviä lähteitä jakaneille ystäville!

EDIT 20.3.2022 Netin podcastisfäärissä on pikkuhiljaa alkanut kuulumaan lisää ääniä, jotka mielestäni paikantavat oikein Putinin regiimin ideologisen keskuksen Aleksandr Duginiin ja tämän traditionalismiin. Se että traditionalismilla on ollut kannatusta myös Venäjän ulkopuolella on hyvä yhdistää myös siihen miksi Venäjän hybridivaikuttaminen ylipäätänsä on niin tehokasta. Putinilla ei ehkä ole kannatusta lännessä, mutta hänen taustallaan vaikuttavalla filosofilla on.

Evoluutiopsykologista näkökulmaa oikeistopopulismin suosioon

Kuinka oikeistopopulismi on onnistunut nousemaan niin suurille kannatuslukemille? Keskustelu siitä on mielestäni jättänyt melko vähälle huomiolle erään tärkeän seikan. Tahtoisinkin ottaa osaa keskusteluun siitä sekä hieman suuntausta ajavien tahojen tavoitteista evoluutiopsykologisesta näkökulmasta. Kritisoin maallikkona pohjaten löyhästi kognitiotieteen opintoihini. Yhdistelen muutamia malleja käytännön esimerkkeihin pyrkimyksenäni ymmärtää joitakin vähemmän esillä olleita näkökulmia sekä oikeistopopulistisia tahoja kannattavien että niitä vastustavien motivaatioissa. Esittämäni teoria ei ole yleispätevä, vaan pyrkii ainoastaan nostamaan tiettyjä tekijöitä paremmin esille. Ymmärrän myös evoluutiopsykologiaan yleisesti kohdistuvan kritiikkiä ja sen tieteenalana vielä verrattain nuoren iän, joka lukijankin on syytä ottaa huomioon tämän kirjoituksen näkökulmia harkitessaan!

1960-luvulta 1990-luvulle länsimaissa elettiin tieteeseen yhdistetyn maallistuneen humanismin voittokulkua niin käytännöllisesti kuin ideologisestikin. Koulutus ja naisten aseman paraneminen lisäsivät ihmisten hyvinvointia ja vaurautta, sivistys levisi yhä alempiin tuloluokkiin, rikollisuus ja väkivalta saatiin ennennäkemättömän alhaiselle tasolle, bruttokansantuote moninkertaistui, ja sama lopputulos saatiin usein aikaan myös alueilla, joille tiettyä länsimaisen hyvinvointivaltion ilosanomaa vietiin, esimerkiksi romahtavien despoottisten valtioiden tilalle Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Berliinin muurin kaatuminen ja Neuvostoliiton romahdus vaikuttivat historian lopulta.

Ns. pehmeiden arvojen menestyksekäs soveltaminen tuotti niin paljon hyvinvointia, että 2020-luvun häämöttäessä “menneen maailman” kovat arvot oli monen mielessä kuopattu ja taputeltu, ja tulevaisuuden maailmaa johdettaisiin eri tavoin. Argumentti on pitkälti perusteltu ja monessa mielessä pätevä, mutta tiettyjä heikkouksia sitä toteuttamaan lähteneessä asetelmassa on syytä tutkia lähemmin jotta ymmärretään tämän hetken kritiikkiä paremmin.

Pehmeät arvot ponnistavat sosiologisesta humanismista, joka pääsi mukaan yhteiskunnalisen keskustelun keskiöön noin 1960-luvulta alkaen. Näiden arvojen taustalla olevat tieteelliset tahot tyypillisesti määrittelevät itsensä skinneriläistä behaviorismia (1) vastaan. Humanistit näkivät behaviorismin rajoittuneeksi monimutkaisen sosiologisen käytöksen mallintamisessa ja vaistonvaraisen biologisen käytöksen sijaan kehittivät malleja ihmisestä monimutkaisena psykofyysisenä kokonaisuutena, jossa ympäristötekijöiden osuus on suuri. Behaviorismissa olennon käytös pyritään typistämään ärsyke/toiminta-parien yhdistelmiksi, ja ihmisen tasolle yleistettynä sen pohjalla on piilevä ajatus siitä että oikeilla ärsykkeillä voidaan olento periaatteessa saada tekemään mitä tahansa kunhan palkinto vain on oikea. Psykologiassa behaviorismin avulla oltiin saavutettu merkittävää teoreettista kehitystä, ja monet sen perusmalleista toimivat edelleen teoreettisena pohjana mm. mainosalan ja sosiaalisen median algorytmien taustalla. Humanismin mallit taas olivat menestyksekkäitä aiemmin vaikeiksi koettujen rakenteellisten ongelmien selvittämisessä, mutta silti niitä toteuttaneiden tahojen silmissä sama pohjalla oleva oletus siitä että ihminen voidaan oikein palkitsemalla saada tekemään melkein mitä vain, vaikuttaa usein säilyneen. Käytäntöön sovellettuna sosiologisen humanismin menetelmät usein sekoitettiinkin lennossa behaviorismin lähestymistapojen kanssa.

Ymmärryksemme lisääntyessä psykologisten taipumusten geneettisestä periytymisestä olemme saaneet myös huomata, että taipumukset eri käytösmalleihin eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä pelkästään ympäristötekijät tai kulttuurievoluutio selitä kaikkea. Vuonna 1972 alkanut ja edelleen jatkuva Dunendinin tutkimus (2) on pystynyt osoittamaan että tietyt geenimuunnelmat yhdistettyinä ympäristötekijöihin tuottavat suurempia määriä sekä aggressiivista että hierarkkista valtasuhteisiin perustuvaa käytöstä kuin toiset. Poliittisesti tälläiset ajatukset olivat kuitenkin jo melko vieraita ja jopa epämuodikkaita kun sellaiseen viittaavia tuloksia alkoi vasta 1990-luvulta alkaen hitaasti ilmestyä. Tästä ei toki voi syyttää tieteentekijöitä, vaan enemmänkin käytännön toteutuksesta vastanneita poliittisesti motivoituneita tahoja jotka tarvitsevat merkkejä menestyksestä työnsä tueksi ja olivat urallaan jo kiinnittyneitä tietynlaiseen ideologiseen ajatteluun, joka pitää ympäristötekijöiden roolia kaiken muun syrjäyttävänä.

On mahdollista, että niillä yksilöillä, joille geneettinen arpa on suonut taipumuksen ilmentää sotilaallisempaa tai konservatiivisempaa puoltamme äärimmäisesti, pehmeät arvot eivät luokaan turvallisuuden tunnetta vaan tapahtuu päinvastoin. Heidän näkökulmastaan väkivallasta ja käskemisen oikeudesta luopuminen voi vaikuttaa hengenvaaralliselta tai jopa saattaa koko yhteiskunnan vaaraan. Heidän taistelutahtonsa ei ole peräisin pahuudesta, vaan aivojen palkitsemisjärjestelmän muunnoksesta, joka palkitsee heitä osallistumisesta operaatioihin omasta näkemyksestään turvallisemman maailman puolesta, sekä vihollistahoksi miellettyjen tahojen toiminnan estämisestä. Myös mantelitumakkeen koolla ja toiminnalla on todettu olevan merkitystä (3). Pehmeiden arvojen pakottaminen näiden ihmisyksilöiden niskaan ei siis välttämättä lisääkään heidän kohdallaan hyvinvointia, vaan voi jopa aiheuttaa pahoinvointia. Tämän pahoinvoinnin tunnustaminen on mielestäni avainasemasssa varsinkin konservatiivisen oikeistopopulismin ja trolliarmeijatoiminnan suosion ymmärtämiseen.

Toisaalla, voidaan nähdä parantamisen varaa myös pehmeitä arvoja kannattavien tahojen ajatusmalleissa. On haluttu ajatella, että taipumus väkivaltaisuuteen, hierarkioihin ja sortamiseen olisi meillä yhteiskuntana jo hallittua eikä se enää suuremmissa määrin ohjaisi yksilöiden päätöksiä. On haluttu julistaa voitto tietynlaisesta ajattelusta, koska se kuulostaa poliittisissa puheissa hyvältä. Todisteiden valossa tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkansa, vaan tällä hetkellä jopa neljäsosa suomalaisista tunnustaa gallupien valossa tukeaan julkisesti käskymentaliteettia soveltavalle, poliittisessa toiminnassa verbaalista loukkaamista hyväksyvälle, oman ryhmän suosimista toisten kustannuksella kannattavalle taholle. Kannatus ei suinkaan ole vähentynyt sosiaalisen median moraalittomien trollaushyökkäysten paljastumisen valossa, vaan se on lähinnä lisääntynyt. 

Tarkennukseksi tässä on ehdottomasti sanottava että en missään nimessä väitä neljäsosan kansaa kantavan geenistössään aggressiivisuuteen/äärikonservatiivisuuteen altistavaa perimää, joka saa heidät itsensä voimaan kroonisesti pahoin pehmeiden arvojen vuoksi. Huomautan, että vaikka näitä varsinaisia kärsimyksensä toimintaan asti ulottaneita on pieni määrä, heidän toimiensa ymmärtäjiä ja niiden hyväksyjiä on valtavasti enemmän. Kuten Milgramin kuuluisa psykologinen tutkimus (4) on paljastanut, suurin osa meistä kyllä kavahtaa suoraa väkivaltaa, mutta oikeissa olosuhteissa on valmis sellaiseen liittymään, kunhan vain joku muu ottaa tilanteesta vastuun. Tätä selittää sekä kognitiiviseksi dissonanssiksi kutsuttu ilmiö, jossa yksilö ei ymmärrä olevansa itse julma näin toimiessaan, että yllämainituista syistä nähtynä myöskin empatia. Tässä tilanteessa empatia vain kohdistuu sellaisten tarpeiden harjoittamiseen jotka muille näyttäytyvät moraalisesti arveluttavina.

Tähän mennessä humaanien lähtökohtien soveltamista aggressiivislähtöiseen käytökseen on tehty menestyksekkäästi rikollisten, mielenterveys- ja päihdeongelmaisten hoitoon sekä kuntouttamisen piiriin, kuten myös nuoriso-, perhe- ja lapsityöhän, jossa on saavutettu suuria edistysaskeleita. Nykytilanteen esille nostamien seikkojen valossa olisi ehkä aika laajentaa näitä lähtökohtia koskemaan myös yleisemmin yhteiskunnan tasolla ilmeneviä tarpeita sekä sosiaaliseen dominanssiin että väkivallan läsnäolon tarpeelliseksi kokemiseen. Tiedän että tämä särähtää monen lukijan korvaan, mutta tässä viitekehyksessä voidaan katsoa oikeistopopulismin suosiota jopa empaattisesta näkökannasta. Yksilön kärsiminen muiden hyvinvoinnin kustannuksella ei myöskään ole länsimaisen oikeuskäytännön näkökulmasta hyväksyttävää. Yhteiskuntamme on tämän seikan tunnustamisessa pisimmällä kaikista ja nimenomaan pehmeitä arvoja kannattavat tyypillisesti vannovat sen nimeen. Olisi sääli mikäli se unohtuisi kohdistuessaan “vihollistahoon”. Ja vaikka nimenomaan tässä tapauksessa se onkin haastavaa koska myös väkivalta on moraalisesti väärin, on ehkä mahdollista silti muistaa että hekin ovat ihmisiä ja yksilöitä, yhtä kaikki.

Sota ja väkivalta kuuluvat kauheimpiin asioihin mitä ihminen pystyy maapallolla samaan aikaan, mutta evoluution aikana tapahtunut sopeutuminen siihen ei ole se ongelma, johon meidän pitäisi ensisijaisesti puuttua. Sotilaan ominaisuudet, auktoriteettiusko ja sen kaipuu tai jopa varkaan persoonallisuus ei ole ihmisessä virhe, vaan evoluution tuottama ominaisuus, josta voi olla hyötyä. Nyky-yhteiskunnassa pärjänneistä meidän ei niinkään tarvitse kantaa huolta, mutta tämän aseman ulkopuolelle jääneet saattavat turhautumisensa huipulla ryhtyä jopa yhteiskunnan vakautta järkyttäviin toimiin. Kun tunne omasta itsestä arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä puuttuu, ihminen pyrkii muodostamaan korvaavan suhteen johonkin toiseen tahoon. On mahdollista, että suuremmalla painostuksella luopua näistä yksilölle itselleen luontaisista piirteistä, onnistutaan vain lisäämään heidän yrityksiään muokata yhteiskunnasta sopivampi heidän arvoilleen sen sijaan. Meidän onkin yhteiseksi hyväksi pyrittävä pitämään kehittyvän ja eteenpäin menevän yhteiskunnan arvostettuina  jäseninä myös heitä joiden moraalikäsitykset eivät kohtaa omiamme. Se ei vaadi näiden arvojen hyväksymistä, ainoastaan niitä ajavan ihmisen kunnioitusta.

 

Viitteet:

  1. Behaviorism – https://plato.stanford.edu/entries/behaviorism/ 
  2. Dunedin Study – https://dunedinstudy.otago.ac.nz
  3. Conservatism and the neural circuitry of threat: economic conservatism predicts greater amygdala–BNST connectivity during periods of threat vs safety – https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5793824/
  4. Milgram Experiment – https://www.simplypsychology.org/milgram.html 

 

Kannanotto teatterikorkeakoulun lehtori Eero-Tapio Vuoren erottamiseen

Mitä saa Suomessa laillisesti tutkia? Tieteellisen tutkimuksen kentällä vertaisarviointi ja yhteisesti asetetut hyvän tutkimuksen vaatimukset ovat aikojen saatossa mahdollistaneet laadukkaan tieteen tekemistä myös aiheista, joille ei välttämättä ole löytynyt sen ajan yleisön mielipiteessä positiivista sijaa. Tästä johtuen pidän hyvin huolestuttavana kehityksenä teatterikorkeakoulun päätöstä irtisanoa lehtori Eero-Tapio Vuori virastaan perustein, joita ei mielestäni voida pitää yllä mainittujen periaatteiden mukaisena.

Julki annettujen tietojen perusteella erottamisen syynä on yhden hänen opiskelijoistaan tekemä valitus hänen luennoillaan käsitellyistä aihepiireistä ja erään oppilaan hyväksytystä lopputyöstä, johon sisältyi kenttätyötä aiheen parissa. Kenttätyön suorittamiseen saatu apu teatterikorkeakoululta katsottiin oleelliseksi tekijäksi irtisanomisperusteissa. Kyseinen aihe oli useissa Etelä-Amerikan maissa täysin lailliset alkuperäiskansojen perinnelääkintään kuuluvat rituaalit, joihin psykedeelisiä vaikutuksia aiheuttavaa dimetyylitryptamiinia sisältävän Ayahuasca-juoman nauttiminen kuuluu keskeisenä osana. Dimetyylitryptamiini on Suomen lainsäädännössä määritelty vaaralliseksi huumausaineeksi.

Dekaani Maarit Ruikka on julkisuudessa perustellut kantaansa nollatoleranssilla huumausaineiden käytölle, mutta hän vaikuttaa olevan varsin epätietoinen antropologisen alan tutkimuskäytännön jo 1960-luvulta alkaneesta modernisaatiosta. Jo silloin antropologisten tieteiden tutkijoiden keskuudessa alettiin ymmärtää että länsimaisen tutkijan asettaminen moraalisesti tutkimuskohteensa yläpuolelle aiheutti perustavanlaatuista vinoutumista tutkimustuloksiin, ja alettiin puhua osallistuvasta etnografiasta jossa tutkija asettuu tasavertaiseen asemaan tutkimuskohteensa kanssa kokeakseen mahdollisimman tarkasti sen kokemuksen mitä hän kohteessaan tutkii. Tieteellisen metodin käyttö kohdistetaan tähän menetelmään siten, että omien kokemusten subjektiivisuus hyväksytään ja ankarin metodologisin menetelmin sen vaikutus tuloksiin minimoidaan. Ehkä Dekaani Ruikka haluaisi nykyisen tutkijoiden suhteellisen vapauden turvaavan asetelman sijaan mieluummin palata tieteessä pitkälle menneisyyten, jossa superihmisen asemaan itsensä nostanut moraalisesti puolueettomaksi tekeytynyt länsimainen tutkija tarkkailee norsunluutornistaan sivistymättömien houkkien puuhia likaamatta silti itse käsiään?

Hyvän ja tieteellisesti uskottavan kenttätyön tekemisen mahdollisuus myös sellaisten yhteisöjen keskuudessa jotka kuuluvat vähemmistöihin tai meidän yhteiskunnassamme halveksuttuihin ryhmiin on hyvin tärkeä osa sitä työpanosta, jonka antropologiset tieteet tuovat osaksi koko tieteellistä tutkimusyhteisöä. Rituaalitutkimuksen parissa saadut tulokset eivät nimittäin jää pelkästään teatterikorkeakoulun sisäisiksi papereiksi, vaan niiden saatavuus tieteen kentällä mahdollistaa niihin jalostetun tiedon toimimisen osana lähdemateriaalia muille tutkimuksille, esimerkiksi lääketieteen ja psykologian parissa, joissa esimerkiksi Ayahuasca-juomasta tai sen käytöstä terapian apuna etsitään lääkettä vakaviin masennuksen muotoihin ja vaikeiden riippuvuuksien hoitoon.

 

FM Toni Aittoniemi

 

Symmetrinen elatusmaksu

Laki lapsen elatuksesta: vanhemmille koituva lapsen elatuksen rasite on jakauduttava vanhempien elatuskyvyn mukaan

määritellään vanhemmat A ja B

olkoon Ea vanhemman A elatuskyky kuukaudessa

olkoon Eb vanhemman B elatuskyky kuukaudessa

olkoon Ka vanhemmalle A lapsen (/lasten) elatuksesta koituvat kulut kuukaudessa

olkoon Kb vanhemmalle B lapsen (/lasten) elatuksesta koituvat kulut kuukaudessa

olkoon Kk = Ka + Kb lapseen (/lapsiin) kohdistuva kokonaiselatuksen tarve

olkoon Sa = Ea / (Ea + Eb) vanhemman A elatuskyvyn suhde vanhempien yhteiseen elatuskykyyn

olkoon Sb = Eb / (Ea + Eb) vanhemman B elatuskyvyn suhde vanhempien yhteiseen elatuskykyyn

olkoon E tarvittava elatusmaksu; positiivinen maksettaessa vanhemmalle A, negatiivinen maksettaessa vanhemmalle B

Elatusmaksun johtaminen

todetaan kokonaiselatuksesta; elatusmaksun on tarkoitus korvata elatuskyvyn epätasaisuudesta ja lapseen kohdistuvien kulujen epätasaisuudesta koituvat erot

Sa*Kk + E = Sb*Kk - E

tämä ei yksin riitä, vaan on vielä otettava huomioon että molemmille vanhemmille kohdistuu jo rasitus valmiiksi maksamiinsa kuluihin

Sa*Kk - Ka + E = Sb*Kk - Kb - E

ratkaistaan E

E = Sb*Kk - Kb - E - Sa*Kk + Ka 
2E = Sb*Kk - Kb - Sa*Kk + Ka

täten todetaan tarvittavan elatusmaksun määrä

E = (Sb*Kk - Kb - Sa*Kk + Ka) / 2

 

Sekä vanhempien elatuskyky ja lapsen elatuksen tarve lasketaan sosiaalitoimiston ohjeen mukaan, mutta eri vanhemmille kohdistuvan tarpeen osalta erikseen.

Jos toinen vanhemmista ei hoida lapsen elatuksesta koituvia kuluja, tämä kaava tuottaa samat tulokset kuin sosiaalitoimiston suosittelema kaava jossa oletetaan että lapsen elatuksen kohdistuva rasitus lankeaa pääasiallisesti toiselle vanhemmista.

(Luonapitovähennys voidaan myös siirtää suoraan tähän kaavan kohtaan Kb, jolloin Ka = Kk – LPV)